Jälkipuintia aikaerokoomassa

Jukka Kuoppamäen laulun sanat pyörivät mielessä. Istun aamuhämärissä junassa matkalla kohti työpaikkaa. Keho matkaa läpi pimeän Uudenmaan, mutta mieli on vielä Kolumbiassa. Yli 26 tuntinen kotimatka päättyi reilu vuorokausi sitten ja ajatukset ovat jetlagin murjomia.

Pohdin junassa istuessani, mitä työkavereille kertoa kahden viikon opintomatkasta Kolumbiassa. Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien? Vai sen kaiken rikkauden?

Harvoin reissulta kotiin palattua on näin ristiriitainen olo, ettei heti pysty kuulijalle kokemustaan sanoittamaan. Kolumbia on ristiriitaisuuksien maa, monikasvoinen ja selittämätön. Kahden viikon aikana edessäni näyttäytyi poikkeuksellisen surullisen ja väkivaltaisen historian maa, jossa kuitenkin salsa ja reggaeton raikavat ja hymyt ovat herkässä.

Kolumbiassa monet asiat ovat näennäishyvin; lait ovat kunnianhimoisia ja edistyksellisiä, mutta toteutus takkuaa. Pelkästään terveydenhuollon budjetista liki puolet katoaa korruption likaisiin taskuihin.

Kaikissa vierailemissamme paikoissa toistui kaksi asiaa. Kuulimme monesta suusta, kuinka keskenoleville rauhanneuvotteluille FARC-sissijoukon kanssa asetetaan suuria toiveita. Kuinka rauhanajalta odotetaan - ei vain aselepoa - myös paljon sosiaalisia uudistuksia, joiden turvin Kolumbia astuisi monta hyvinvoinninaskelmaa eteenpäin. Yhtä monta kertaa kuulimme, kuinka erilaiset vapaakauppasopimukset ovat vaurioittaneet ja vaarassa koko ajan yhä enemmän vaurioittaa kolumbialaisten arkea.

Ojasta allikkoon, sanoisi joku. Jos 50 vuotta kestänyt sisällissota päättyisikin vaikeuttamasta kolumbialaisten elämää, näyttää tilalle astuvan uusia valloittajia – monikansalliset suuryritykset ja vapaakauppasopimusten kohtuuttomat ehdot.

Tavallisen kansalaisen osa kuulosti kuulijan korvissa monessa kohtaa lähes toivottamalta. Ja silti he jaksoivat nostaa nyrkkiin puristetun kätensä ja huutaa Viva! Viva! Tulevaisuudelle, solidaarisuudelle ja ihmisoikeuksille! Pienet yhteisöt suunnittelivat mielenosoituksia ja pitivät lakkoja ajaakseen oikeuksiaan. He perustivat uusia ammattiliittoja saadakseen äänensä kuuluviin ja itsensä näkyviksi.

Se on suorastaan hullun rohkeaa maassa, jossa riitaäänet on totuttu vaientamaan väkivallan keinoin. Edelleen 20 ammattiliittoaktiivia murhataan vuosittain, muita aktivisteja unohtamatta. ”Mitä menetettävää minulla olisi?” sanoi tapaamaamme maatalousinsinööri, joka päättäväisesti asettuu mielipuolisia vapaakauppa-artikloja vastaan ja kasvattaa sakkojenkin uhalla kasvimaallaan kolumbialaisia alkuperäiskasveja biodynaamisesti, eikä suostu käyttämään sopimusten velvoittamia epäorgaanisia tuotteita, saati tuontisiemeniä.

Löytyisikö Suomesta tällaista rohkeutta asettua valtakoneistoja vastaan? SASK:n slogan ”Vahvan tehtävä on tukea heikkoa” kääntyi mielessäni monen tapaamisen aikana niin, että minä olin se heikko, johon nämä vahvat ja rohkea ihmiset valoivat taistelutahtoa.

Toivon sydämestäni, että näiden rohkeiden ihmisten taistelua tuettaisiin edelleen myös Suomesta käsin. Kehitysyhteistyömäärärahoilla tehdään konkreettista hyvää, parannetaan ihmisoikeuksia ja vähennetään eriarvoisuutta. 

Ottakaa ihmiset selvää, millaisissa oloissa ostamanne vaatteet on valmistettu, kahvi prosessoitu tai banaanit viljelty. Kyseenalaistakaa poliitikkojen vapaakauppasopimuksista kertomat yksipuoliset puheet ja selvittäkään myös se kolikon kääntöpuoli. Ehkä tämä on viesti, jonka myös työtovereilleni kerron.

Miila Halonen

Piian kammarista piinkovaksi taistelijaksi.

Tämä tässä on Maria Roa. Kun Maria vielä toimi kotitalousapulaisena Kolumbian Medellinissä, heräsi hän päivittäin aamuneljältä, auttoi perheen töihin ja kouluun täyttämällä heidän vatsansa maittavalla aamupalalla. Sen jälkeen hän siivosi kodin ja valmisti lounaan, jonka perhe palasi nauttimaan puolilta päivin. Marian päivä jatkui vaatteiden pesulla, koiran ulkoiluttamisella ja lasten hoidolla pitkälle iltaan saakka. Päivä venyi usein iltayöhön asti.

Maria tapasi ainoana vapaapäivänään sunnuntaisin muita kotitalousapulaisia. He jakoivat San Antonion torilla istuessaan kokemuksiaan siitä, miten päivät venyivät kohtuuttomiksi, kuinka palkalla ei elänyt ja miten julmaa kohtelua, väkivaltaakin, moni heistä kohtasi.

Tämä ei voi jatkua näin. Maria oli kokenut nainen. Hän oli muuttanut Medelliniin banaanialueelta Pohjois-Kolumbiasta. Sinne hän oli perustanut afrokolumbialaisnaisten yhdistyksen. Alueen väkivaltaisuus ja epävakaus oli ajanut hänet Medelliniin, mutta aktivismia muutto ei hänestä poistanut. Työskenneltyään aikansa kotitalousapulaisena ja kuultuaan tarinoina työn kohtuuttomuudesta, hän päätti toimia. Hän ja muutama Medellinin kotitalousapulainen perustivat ammattiliiton, jonka puheenjohtajaksi itseoikeutusti valittiin Maria. 

Haurasta, vuonna 2013 perustettua, liittoa tukemaan asettui ENS-järjestö. ENS:in avulla niin liiton jäsenet kuin sen työntekijät saivat koulutusta ja tietoa mm. ihmisoikeuksista ja kansainvälisen työjärjestön ILO:n konventiosta, joka velvoittaa kotiapulaisten työolojen parantamiseen. ENS:n avulla myös vaikuttamistyö mediassa ja hallituksen suuntaan vahvistui. Eritoten poliittisen vaikuttamistyön he näkevätkin tärkeänä, koska kotiapulaisten ongelmien takana ovat isot rakenteelliset, yhteiskunnalliset ongelmat.

ENS:in avulla saatiin tuotettua myös tutkimustiedoa Medellin alueen kotihoitajien tilanteesta. Tulokset olivat huolestuttavia. Liki kukaan apulaisista ei saanut edes minimipalkkaa. Lähes kaikki tekivät 10-16 tuntista työpäivää, vaikka lakisääteinen maksimi oli 8 tuntia. Suurin osa työntekijöistä kuului väestön köyhimpään osaan ja yksinhuoltajien määrä oli suuri.

Kolumbia ratifioi vuonna 2013 lain kotiapulaisten työoloista. Sen mukaan minimipalkkaa on maksettava ja työpäivä ei saa ylittää kahdeksaa tuntia. Lain käytäntöönpanossa Marian vetämän ammattiliiton rooli on tärkeä - se kannustaa apulaisia käymään neuvotteluja työnantajan kanssa. Marian mukaan kahdessa vuodessa on jo tapahtunut paljon kehitystä; ainakin liittoon kuuluvien työoloissa on tapahtunut konkreettisia muutoksia. Merkittävin muutos on ehkä kuitenkin tapahtunut naisten mielissä. Lakimuutoksen ja ammattiliittotoiminnan myötä aiemmin näkymättömät naiset ovat saaneet tarinansa ja äänensä kuuluviin. Heillä on lupa unelmoida koulutuksesta ja usko siihen, että omien lasten tulevaisuus on valoisa.

Marian vetämän ammattiliiton toiminta keskittyy muutamaan alueeseen, eikä toistaiseksi kata koko maalta. Kukaan ei tiedä, miten paljon kotiapulaisia Kolumbiassa on, arvio vaihtelee 750000 ja miljoonan vällillä. Luultavasti kaupunkialueita huonommin asiat ovat maaseudun kotiapulaisille. Heitä on myös vaikeampi tavoittaa. Ammattiliitolle on kipeästi tarvetta.

SASK tukee ENS:n hanketta, joka kohdistuu Kolumbian kaikkein heikoimmassa olevien aseman parantamiseen. Sellaisten toimijoiden, kuten Marian ammattikunnan näkyväksi tekeminen ja tukeminen vie koko yhteiskuntaa kohti tasa-arvoa, tasavertaisuutta ja ihmisoikeuksien toteutumista.

SASK saa osan rahoituksesta Suomen ulkoministeriöltä. Kehitysavun leikkaukset kohdistuvat naisiin kuten Maria ja toimintoihin, kuten Marian ammattiliitto. Tuntuu kohtuuttomalta, jos köyhyyttä ja riistoa heikentävää toimintaa vaikeutetaan lyhytnäköisin päätöksin. 

Hyvästellessämme Marian lupasimme levittää sanaan hänen rohkeasta työstään. Siksi tässä luettavaksenne hänen tarinansa.

Miila Halonen